ANALOGI-sivusto:

Seurakuntien
sivuille:

Muita linkkejä:

Kirkon kentältä

Tällä palstalla on mahdollista kirjoittaa kirkon ajankohtaisista asioista ja ilmiöistä omalla nimellä. Analogin lukijat voivat kommentoida myös painetun lehden sisältöä tai palstalla olevia kirjoituksia. Kyseessä on kokeilu, jolla selvitetään verkkolehtityyppisen julkaisun mahdollisuuksia Analogin julkaisijayhteisön piirissä. Kaikki palstan tekstit kulkevat normaalin toimituksellisen käsittelyn kautta ennen julkaisemista.

Vapun seudun uutisissa kerrottiin, että Kreikan valtiontalouden tasapainottaminen tulee maksamaan muille euromaille kolmen vuoden aikana yhteensä 80 miljardia euroa. Lisäksi Kansainväinen valuuttarahasto IMF lainaa Kreikalle 30 miljardia. Lainan antajien epäluottamusta osoittaa, että rahat siirretään Kreikalle tipoittain talouden korjaustoimia vastaan. Suomen osuudeksi Kreikan taloustalkoista on arvioitu 1,5 miljardia.

Ortodoksisuus liittyy Kreikkaan yhtä tiiviisti kuin luterilaisuus Suomeen, mutta siihenpä yhtäläisyydet loppuvatkin. Kreikan kirkko on kuin valtio valtiossa ja suuri osa virallisesta ja epävirallisesta taloudesta pyörii kirkon kassan kautta. Kreikassa valtio maksaa niin metsureiden ulkotyölisät kuin pappien palkatkin, joten kirkko on keskeinen osa valtion talousongelmaa.

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella näillä raukoilla rajoilla, joilla tunnustamme samaa ortodoksista uskoa? Kuinka samasta kristillisestä arvopohjasta voi kummuta näin erilaisia tulkintoja oikeasta ja väärästä tai yksilön ja yhteisön vastuusta massiivisten talousongelmien edessä. Suomalaiset kiristävät suolivyötään kun käsky käy, mutta kreikkalaiset nousevat barrikadeille viikosta toiseen.

Yksi vastaus ihmettelijälle voisi tietysti olla se, minkä Vapahtaja lausui toisessa yhteydessä Pietarille: "Mitä se sinulle kuuluu... Seuraa sinä minua." (Joh. 21:22). Kristinuskon sanoma on absoluuttinen, mutta ihmisen tapa ajatella kovin suhteellinen. Ihmisyyteen kuuluu, että asemoimme omia ajatuksiamme suhteessa toisten ajatuksiin ja ympäröivään todellisuuteen.

Kirkon piirissä kerrotaan tarinaa epätoivoon vaipuneesta seurakuntalaisesta, joka valitti papille, ettei Jumalakaan häntä enää auta. Kokeneen sielunpaimenen vastaus kuului: "Kyllä auttaa, mutta ensin pitää tehdä itse voitavansa!" Olisikohan siitä ohjeeksi myös kreikkalaisille?

Mikko Junes

Ortodoksisen kirkon kirkolliskokousedustajien valinta vuosille 2010–2013 jää historiaan monella tavalla erikoisena tapahtumana. Sekä vaalien järjestelyissä ja vaalimenettelyssä että osin sen vuoksi myös tuloksissa on ilmennyt toivomisen varaa. Edustajat valittiin nyt toista kertaa uuden kirkkolain mukaan, joten uusia säädöksiä on syytä tarkastella kriittisesti.

Maaliskuussa toimitetuissa vaaleissa vaihtui peräti 60 prosenttia vaaleilla valittavista edustajista. Näin suuri vaihtuvuus ei tiedä hyvää kirkolliskokouksen työn jatkuvuudelle. Edellinen kolmivuotiskausi kului varsin pitkälle uusien säädösten sekä kirkolliskokouksen vuotuisen työskentelyrytmin sisäänajoon. Nyt homma alkaa liian monen edustajan kohdalla aivan alusta.

Toinen erikoisuus liittyy papiston jäsenten vaalitapaan. Koska papiston vaalissa ei ole ehdollepanoa vaan kaikkia voidaan äänestää, tulos voi jossakin tapauksessa olla myös mielivaltainen. Tämänkertaisessa vaalissa valituksi tuli ainakin yksi pappisedustaja vastoin omaa tahtoaan, jonka hän oli perustellusti etukäteen ilmaissut. Tällaista valintamenettelyä voisi kutsua jopa demokratian irvikuvaksi!

Kolmas erikoisuus on se, että maallikkoedustajien ehdokasasettelua koskevaa informaatiota ei ollut helposti saatavilla. Joidenkin seurakuntien luottamuselimet olivat vieläpä autuaan tietämättömiä siitä, että niillä on oikeus asettaa ehdokkaita. Asia löytyy tosin kirkkolain 16 §:stä, mutta kohtuuden nimissä kirkollishallitus olisi voinut tiedottaa myös ehdokasasettelusta riittävän selvästi etukäteen.

Osa kirkolliskokousedustajista jäi toki pois omasta tahdostaan. Huomattavan moni asialle omistautunut olisi kuitenkin halunnut jatkaa tehtävässä, mutta heille ei suotu siihen mahdollisuutta, koska äänet hajautuivat epäselvän ehdokasasettelun tai villin valintamenettelyn vuoksi. Tällainen demokratialeikki uhkaa käydä pienen kirkon vähäiset voimavarat huomioon ottaen liian kalliiksi.

Kirkolliskokousedustajien valintaa voisi uudistaa ainakin kahdella tavalla; joko kehittämällä ehdokasasettelua tai ottamalla käyttöön erovuoromenettely. Näin voitaisiin turvata kirkolliskokoustyöskentelyn jatkuvuutta ja vähentää inhimillisten resurssien tuhlausta. Kyse ei ole epäluottamuksesta uusia edustajia kohtaan, päinvastoin. Uskoisin, että moni heistä on kolmen vuoden kuluttua vaalien uudistamistarpeesta samaa mieltä.

Mikko Junes

Ortodoksinen virpomisperinne nousi tällä viikolla TV-uutisiin otsikolla "Virpojanoidat ärsyttävät ortodokseja". Netissä olevan uutistekstin perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että noidat kiusaavat enemmän toimittajaa itseään kuin jutussa haastateltua piispaa tai pappia. Kirkko tekee työtään oman perinteensä pohjalta uskoen, että kylvö lankeaa hyvään maahan.

Virpovitsoja on siunattu myös Hämeessä jo toistakymmentä vuotta. Isä Gaiuksen kierros kouluilla tavoittaa vuosittain tuhatkunta oppilasta, opettajaa ja koulujen työntekijää. Vastaanotto on luontevaa, ollaanhan tuttuja jo vuosien varrelta. Iloiset ilmeet ja tervehdykset eivät jätä tulkinnanvaraa. Ekaluokkalaisten ohella mukana on usein muitakin ensikertalaisia, joiden suhtautuminen ortodoksiperinteeseen on vilpittömän avointa ja kiinnostunutta.

Toinen toistaan suurempia ja värikkäämpiä kimppuja koululaisten valmistamia virpovitsoja tuodaan valkoisella liinalla katetun pöydän ympärille. Ikoni ja palava tuohus, risti ja evankeliumikirja, vihmin ja pyhitetty vesi on jo aseteltuna pöydälle tapahtuman keskipisteeseen. Yhdellä koululla talonmies oli valmistanut oma-aloitteisesti kadilotelineen, kun sellaisen tarve oli edelliskerralla huomattu!

Ysiluokkalaisetkin kuuntelevat hiiskumatta isä Gaiuksen sanomaa virpomisen merkityksestä. Vanhan pedagogin ottein hän tekee hihojen, epitrakiilin ja felonin pukemisesta opetustuokion, jota nettisukupolvi seuraa tarkkaavaisena. Palmusunnuntain troparin aikana syntyy pientä eloa, kun suistutussavun tuoksu leviää ympäri jumppasalia. Evankeliuminluvun ajaksi kaikki nousevat kiltisti seisomaan.

Ortodoksiperinteen tunnettuuden kannalta vuosittaiset virpovitsojen siunaukset kouluilla ja päiväkodeissa ovat tavattoman tärkeitä. Niissä tavoitetaan lapsia ja nuoria usein monin verroin enemmän kuin kirkkovuoden muissa jumalanpalveluksissa yhteensä. Virpovitsojen siunaustoimitus on yksi kirkon aarteista, joita tulisi tehdä aiempaa näkyvämmäksi. Vuotuinen kylvötyö voi tuottaa satoa joskus vuosienkin päästä.

Mikko Junes
Kuvia virpovitsojen siunaustilaisuuksista löytyy täältä

Tuore Analogi (1/2010) tupsahti postilaatikkoon ja mukavahan sitä oli taas lueskella. Vaikka lehti on luettavissa myös verkosta, paperinen versio tarjoaa lukemiselle aivan ylivoimaisen käyttöliittymän. Senpä vuoksi kirjat ja lehdet eivät mihinkään katoakaan.

Ortodoksisen kirkon piirissä ilmestyy 18 erilaista aikakauslehteä, joille kaikille ei taida riittää lukijoita. Seurakuntien kirjavia julkaisuja on viime vuosina yhdistetty ja tulokset ovat saaneet kiitosta. Analogi on useissa yhteyksissä rankattu kirkon ykköslehdeksi.

Analogin, Ortodoksiviestin, Ortodoksisen seurakuntaviestin, Solean ja Paimen-Sanomien suurin puute on, että ne ilmestyvät liian harvoin. Kuusi tai kymmenenkään ilmestymiskertaa vuodessa ei riitä korjaamaan jäsenistön rapautunutta yhteyttä kirkkoon. Siihen tarvitaan viikoittainen kontaktipinta, joka saadaan voimat yhdistämällä, sekä tietysti huomattavan viriiliä otetta myös papistolta.

Ortodoksisen kirkon mediatyö on lapsenkengissä, jos sitä vertaa ev.lut. yhteisöjen tai vapaiden suuntien aktiivisuuteen. Joku saattaa nähdä heti punaista tuon luettuaan, mutta vilkaiskaapa kirkolliskokouksen strategiapäätöstä, johon lisättiin mm. seuraava lause: "Kirkko toteuttaa aktiivisesti lähetyskäskyä kaikkialla."

Uskon, että jo näkyvissä olevassa lähitulevaisuudessa nostamme kirkon mediatyön yhteistuumin toiselle tasolle. Se ei vaadi ylivoimaisia aineellisia satsauksia, vaan enemmän asenteiden muutosta ja valmiutta vuoropuheluun. Elämän leipä pysyy samana, kattaus vain vaihtelee.

Mikko Junes

Suomeen tuntuu mahtuvan vain yksi keskustelunaihe kerrallaan. Jo jonkin aikaa se on ollut ilmastonmuutos. Ortodoksinen kirkkokin on reagoinut ajan haasteisiin nimeämällä ensi kesän kirkkopäivien teemaksi "Kirkko - luomakunnan toivo". Myös kirkon toimintastrategia vuosille 2010–2015 painottuu kovasti ympäristöasioihin. Joku vääräleuka jo sanoikin luulleensa asiakirjaa ensin Vihreän liiton puolueohjelmaksi!

Onko pahaksi, jos kirkko kantaa huolta ympäristöstä? Eihän toki, mutta olisi hyvä pitää mielessä rajalliset resurssimme. Jos kirkko saa liikkeelle vain murto-osan 60 000 jäsenestään viikoittaisiin jumalanpalveluksiin, kuinka on mahdollista samalla piskuisella laumalla pelastaa maailma muinaisen Ekomiehen tavoin. Vai olemmeko tässäkin asiassa kulkemassa luterilaisen kirkon jalanjälkiä?

Minulle kirkko on aina ollut ensisijaisesti hengellinen yhteisö. Joku sanoo nyt, ettei henkeä ja ainetta voi eikä pidä erottaa toisistaan. Eipä niin. Mutta eikö ole huolestuttavaa, jos kirkko on ottamassa kansalaisjärjestöjen roolia itselleen? Eivät nekään ryhdy ajamaan meidän asiaamme. Miksi emme sitä vastoin keskittäisi vähäisiä voimiamme omaan "ydinosaamiseemme" eli sielun pelastuksen asioihin. Vai uskommeko, että ympäristötietoisuus herättää myös uinuvat sielut?

Kirkon strategia 2010–2015 on muutenkin luvalla sanoen sekava paperi. Sehän on tehty jonkinlaiseksi lyhennelmäksi kirkon PT-suunnitelmasta, jonka kirkolliskokous on jo kahdesti hyllyttänyt. Marraskuussa se saa eteensä strategian, jonka mukaan mm. "Maaseudun taajamat jäävät ikääntyvän väestön asuinalueiksi." Näin siis jo vuoteen 2015 mennessä. Hurjaa! Toivottavasti kokousväellä riittää viisautta pistää tämäkin paperi parempaan valmisteluun.

Mikko Junes
Kirjoittaja on toimittaja ja teologian maisteri, jolla on sivuaineopinnot ympäristötieteestä.

Jollei koneellasi ole Adobe Reader -ohjelmaa, voit
ladata sen tästä: