Todellinen pyhissäolo 2.–7.6.2010 kuvitteellisessa pyhittäjä Siluan Athosvuorelaiselle pyhitetyssä luostarissa.

Keskiviikko 2.6. Meitä on lähdössä pyhiin 12 henkilöä. Kokoonnumme Hyvinkään ortodoksiseen kirkkoon joissa Isä Mikael toimittaa matkalle lähtijöiden rukouspalveluksen. Palveluksen jälkeen nousemme linja-autoon ja menemme lentokentälle. Mukavan lentomatkan jälkeen laskeudumme Dolmarmilliin. Matkamme jatkuu jälleen linja-autolla. Mukaan otamme samaan luostariin menevän saksalaisen naisen. Hänen nimensä on Dagmar. Matkalla keskustelen hänen kanssaan mm. Jeesuksen rukouksesta. Hän opettaa minulle rukouksen saksaksi. Herr Jesus Cristus Sohn Gottes, erbarme Dich unser. Minä opetan rukouksen suomeksi ja kreikaksi. Kerron hänelle kuinka meidän kirkossamme aloitimme Jeesuksen rukouspalvelukset.



Tunnin ajettuamme saavumme pieneen Hesygast nimiseen kaupunkiin ja ajamme sen läpi. Pari kilometriä ajettuamme näemme vaatimattoman tienviitan jossa lukee yksinkertaisesti ”Luostariin”. Päällystetty tie muuttuu soratieksi. Pari kilometriä ajettuamme saavumme halkaisijaltaan noin kilometrin suuruiselle tasangolle, jolla kasvaa muutama suuri puu. Tasangon toisessa reunassa, vuoren juurella, näkyy massiivinen sotilaallista linnoitusta muistuttava luostari. Vuoren rinteellä on suuri hedelmäpuutarha ja sen vieressä on monta kasvihuonetta. Automme pysähtyy lähelle luostarin porttia. Menemme luostariin. Sisäpuolella avautuu täysin toisenlainen näkymä, ei tietoakaan sotalinnoituksesta. On mitä erilaisimpia kukkaistutuksia, vesi solisee suihkulähteistä ja linnut visertävät. Keskellä pihaa on kirkko. Sen seinissä on kasviaiheisia kohokuvioita. Kupoli on katettu hienoilla punaisilla kattotiilillä.

Luostarissa meitä on vastassa Isä Johannes. Tervehdyksien jälkeen hän opastaa meidät huoneisiimme. Majoituttuamme kerkiämme iltarukouksiin. Menen lähes pimeään kirkkoon. Ainoat valot ovat ikonostaasin muutaman lampukan liekki. Kuljen varovasti jotta en törmäisi kehenkään. Kuuluu rukous Kirie Iisu Hriste Iie tu Theu eleison imas, eli Herra Jeesus Kristus Jumalan poika, armahda meitä. Rukous toistuu ja toistuu. Silmäni alkavat vähitellen erottaa kanssarukoilijoita. Laskeudun uuteen maailmaan, alan nähdä kuin uusin silmin. Rukous jatkuu; Jesus Christ, Son of God, have mercy upon us. Olen tullut paratiisiin.

Maittavan paastoilallisen (Apostolien paasto) jälkeen pidämme Isä Johanneksen johdolla pyhissäolomme ohjelmapalaverin jossa hän selvittää luostarin päiväjärjestystä ja kyselee toiveitamme. Saatuamme sovitettua toiveemme luostarin päiväjärjestykseen vetäydymme keljoihimme. Nukahdan ennen kuin pääni oli tyynyllä.

Torstai 3.6. Auringon nousun aikoihin linnut alkavat visertelyillään kasvattaa pyhissäolijan kärsivällisyyttä. Ajattelen niiden olevan luostarin herätyskelloja. No, en myöhästy liturgiasta. Sen toimittaa isä Johannes. Ehtoollista jaettaessa konkretisoituu liinan käyttö. Lusikka osuu hampaaseeni ja pyhät lahjat putoavat liinalle. Isä Johannes ottaa ne siitä kaikessa rauhassa lusikkaan ja antaa minulle.

Aamiaisen jälkeen Nunna Raakel esittelee meille luostaria. Luostarin perustamisen ajankohtaa ei tarkalleen tiedetä. Vuonna 1931 kirkkoa korjattaessa löytyi 1300- luvulta peräisin oleva huonokuntoinen asiakirja josta saatiin selville että tällä paikalla on sijainnut Apostolien vertaisille keisari Konstantinokselle ja hänen äidilleen Helenalle pyhitetty kirkko. Arvailujen varaan jää myös se, että onko tämä kirkkorakennus tai sen osia peräisin tuosta kirkkorakennuksesta. Ensimmäinen varma historiallinen tieto luostarin olemassaolosta on vuodelta 1487. Vuosisatojen aikana luostari on kärsinyt sotien ja ryöstöjen aiheuttamista tuhoista. Monta kertaa toiminta on ollut yhden tai kahden munkin tai nunnan varassa. Joskus luostarin toiminta on ollut pysähdyksissä. Nykyinen toiminta alkoi 1951. Alku oli köyhää ja monella tapaa vaikeaa. Kaksi sisarta kävi töissä läheisessä Hesygastin kaupungissa sijanneessa säilyketehtaassa jotta luostari olisi saanut käyttörahaa. Tänään tilanteemme on kaikin puolin hyvä, kiitos siitä Herrallemme. Luostarissamme on 32 sisarta. Pappeja meillä on kaksi, isät Johannes ja Kirillos. Menemme kirkkoon. Kirkossa on hienosti seinämaalauksin kuvattu Vanha - ja Uusi Testamentti. Puhutteleva yksityiskohta on tummat kasvottomat ihmishahmot. Ne kuvaavat syystä tai toisesta helvettiin joutuneita. Kasvottomuus kuvaa persoonattomuutta. Pyhä ehtoollinen ikonissa on kuvattuna valkoisiin juhlavaatteisiin pukeutuneina Kristus ja yksitoista opetuslasta valkoisella liinalla peitetyn pitkän pöydän ääressä. Taustalla on mustaan oviaukkoon kiiruhtava tummaan viittaan pukeutunut kavaltaja. Kirkosta menemme trapesaan. Sen seinille on maalattu eri pyhien kuvia. Katto on kauttaaltaan maalattu kukkakuvioin. Tuntuu kuin olisin pyhien kanssa kukkatarhassa. Trapesan vieressä olevassa pienehkössä olevassa huoneessa on seinämaalauksin kuvattu Pyhittäjä Siluan Athosvuorelaisen elämän käännekohdat. Ensimmäisessä kuvassa on pikkupoika Simon (Siluan), isänsä sekä kirjakauppias. Kirjakauppias todisteli Isälle että Jumalaa ei ole olemassa. Kauppiaan lähdettyä Simon sanoi isälle; ”sinä opetat minua rukoilemaan mutta hän sanoi että Jumalaa ei ole”. Isä vastasi: ”Luulin että hän on viisas ihminen, mutta hän osoittautui typerykseksi. Älä usko häntä”. Kuitenkin Simonin sieluun oli syttynyt epäilys. Vuosien saatossa epäilijästä kehittyi munkki Athosvuoren Pyhän Panteleimonin luostariin ja Jumalan kunniaksi ja sielujemme rakennukseksi ja iloksi Pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen. Lohdullista on havaita että aivan tavallisesta ihmisestä voi kehittyä Pyhittäjä. Ei tarvita erityisiä synnynnäisiä tms. ihmeellisiä ominaisuuksia. Alkuun pääsemiseksi riittää pienen pojan epäily. Kaikki seinämaalaukset ja koristelut ovat sisarien käsialaa.

Iltarukouksissa Isä Johannes lukee suomeksi Jeesuksen rukousta. Sisar jatkaa serafin äänellä Kirie Iisu Hriste Iie tu Theu, eleison imas. Ja sitten Lord Jesus Christ… .

Ilallisen jälkeen menemme viiniköynnöskatokseen keskustelemaan päivän kokemuksista ja mieleen nousseista asioista. Luostarin hiljaisuus alkaa liian aikaisin.

Perjantai 4.6. Aamurukoukset alkavat siitä mihin iltarukoukset päättyivät, eli Jeesuksen rukous jatkuu keskeytymättä.

Lähden muiden pyhissäolijoiden kanssa Hesygastiin. Nautimme virvokkeita katukahvilassa. Ostan vaimolle tuliaisiksi pienen purkin paikallista samppanjalla maustettua mansikkahilloa. Se on varmasti hyvää lettujen tai pannarin päällä. Jatkamme matkaa keskustaan. Otan rahaa automaatista jotta voin ostaa enemmän kirjoja luostarin erinomaisesta kaupasta. Olen menossa valintamyymälään. Käännyn ovelta takaisin ulos, sillä minulle tulee tunne että nyt katoaa pyhissä oloni idea. Pyhissä ollessa on oltava tarkka siitä mikä luostarista poistuttaessa sopii omalle sielulle. Monta asiaa minulle sallitaan, mutta ne kaikki eivät ole hyväksi. Lähden yhden ryhmämme jäsenen kanssa takaisin luostariin. Matkalla keskustelemme mm. kaupungissa käynnin herättämistä tuntemuksista.

Loppupäivä menee kävellessä luostarin alueella ja lähiympäristössä yksin tai jonkun pyhissäolijan kanssa. Seuraan kuinka sisaret valmistavat ikonien pohjia. Yksi sisar selittää minulle työn eri vaiheet. Luostarin pihalla kävellessäni kehkeytyy keskustelu erään sisaren kanssa. Hän kysyy että mistä olen. Vastauksen saatuaan hän tiedustelee Suomen ortodoksisesta kirkosta kaikenlaista yleistietoa. Kerron hänelle tietämäni. Kerron myös kotikaupunkini kirkosta. Hän ilahtuu kuultuaan että meidän kirkossamme pidetään Jeesuksen rukouspalveluksia. Minä puolestani ilmaisen iloni luostarin hyvästä hengellisestä ja henkisestä ilmapiiristä. Ja siitä kuinka on helppoa päästä keskusteluihin luostarin väen kanssa. Täällä tunnen olevani lämpimästi tervetullut ja olen kuin kotikirkossani.

Iltarukouksissa luetaan Jeesuksen rukousta suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, arabiaksi, ranskaksi ja kreikaksi. Sisaret laulavat kauniisti bysanttilaista laulua. Suurenmoinen on tämä kansainvälinen ortodoksinen kirkkomme ja että sillä on luostareita eli hengellisiä generaattoreita, paikkoja jossa rukoillaan myös meidän maailmassa olevien puolesta.

Lauantai 5.6. Päivä alkaa liturgialla. Sen toimittaa Isä Johannes. Palvelusta toimittaessaan hän välillä käyttää suomen kieltä. Se on mukavaa kuultavaa palveluksissa ulkomailla. Siitä tulee kotoisa olo.

Liturgian jälkeen lähden kävelylenkille. Menen kiertoteitä Hesygastiin. Havaitsen kadun toisella puolella olevan kirkon. Päätän mennä katsomaan sitä lähempää. Menen sisään ja kunnioitan Jumalanäidin ikonia. Kirkko vaikuttaa vanhalta, ja vanha se onkin. Esitelehtisessä kerrotaan että tämä Kaikille Pyhille pyhitetty kirkko on rakennettu vuonna 1140. Siinä on mukavan näköisiä, mielestäni enkelin siiven näköisiä pieniä ikkunoita. Mielikuvitusta ruokkivaa on käydä 870 vuotta vanhassa kirkossa jo sen vuoksi että Suomessa ei ole yhtään näin vanhaa rakennusta. Lähden kävelemään takaisin luostariin. Saavun sinne niin että ehdin peseytyä ennen ruokailua.

Iltapäivällä meillä on kahvi- ja keskustelutilaisuus puutarhassa. Tarjolla on kahvia, teetä, mehua, erilaisia keksejä ja jäätelöä. Nam, nam. Aloitamme tilaisuuden laulamalla laulun ”Taivaallinen kuningas”. Tilaisuuden tarjoilusta huolehtiva sisar Serafina on ilahtunut kuullessaan suomenkielistä laulua. Isä Johannes siunaa ruoat ja sitten aloitamme. Vapaamuotoisen keskustelun jälkeen syvennymme varsinaiseen aiheeseen. Isä Johannes alustaa keskustelun Pyhän Siluan Athosvuorelaisen ajatuksilla. Niiden perusteella keskustelemme kuinka ne soveltuvat omaan ja tämän päivän elämään. Seuraavassa keskustelujen synnyttämiä ajatuksiani: Silloin tällöin esitetään kysymys että miksi luomakuntaansa rakastava Jumala sallii tapahtuvan jonkin ihmisiä ja omaisuutta tuhoavan onnettomuuden tai luonnonilmiön. Onnettomuuksiin voi sen verran vastata että jotkut niistä ovat vapaaksi luodun ihmisen itsensä aiheuttamia. Luonnonilmiöiden osalta en voi kuin ihmetellä niitä ja sanoa että: ”En tiedä”. Tuon vastauksen kuultuaan Luojansa aktiivisesti kieltävä ihminen saa tietenkin vahvistuksen omalle nurjamieliselle käsitykselleen. Jatkan vastaustani: ” Mutta sen tiedän että Jumala on auttanut minua usein elämäni pulmatilanteissa joko suoraan tai jonkun lähimmäiseni välityksellä. Suora apu on yleensä ns. lampun sytyttämistä valaisemaan ajatusteni pimeyttä. Vastoinkäymiseni ovat kääntyneet myönteisiksi tavalla tai toisella. Ei ole tullut niin sanotusti murhetta murheen päälle. Tämä on Jumalan rakkautta ja armoa. Ja sitten se tärkeä seikka; Jumala suo minulle jatkuvasti monenlaisia iloisia asioita ja varjelusta. Olen myös varma siitä että tätä kaikkea Jumala on suonut, ja suo monille lähimmäisilleni. Muuta en osaa sanoa eikä enempää ole tarpeellistakaan, ymmärtäköön ja uskokoon jos haluaa ja kykenee. Voin korkeintaan rukoilla hänen puolestaan. Voin myös ihmetellä että miksi minun olisi tiedettävä koko maailmaa koskevia Herramme suunnitelmia, kun omissa lankeamisissa on yllin kyllin korjaamista. Parasta on keskittyä omien asioiden hoitamiseen, lähellä olevien ihmisten auttamiseen ja lähiympäristönsä kehittämiseen. Ehkä sitten joskus, jos Jumala oikeaksi katsoo, pystyn käsittelemään laajempiakin kysymyksiä.

Taitaa olla niin että Luojansa kieltävä ihminen ei todellisuudessa kiellä Luojaansa vaan itsensä. Hän pelkää alitajuisesti itsensä kohtaamista. Vai antaako Jumala suuressa armossaan jonkun näennäisesti kieltää itsensä, ja näin pelastaa onnettoman?

Vaikeaa näitä on selittää kielteisesti suhtautuvalle. Varoittavia sanoja löytyy Matteuksen evankeliumin luvusta 7:6, Roomalaiskirjeen luvusta 14:16 sekä Sananlaskujen kirjasta 9:7-9.

Vigiliassa on jälleen kielten ilotulitus. Sisaret laulavat upeasti bysanttilaisia lauluja. Ajattelen että älkää lopettako, älkää lopettako. Tätä kuuntelisin vaikka kuinka kauan. Mutta en ole konsertissa vaan sielua hyväilevässä jumalanpalveluksessa. Aterian jälkeen on mukava istuskella auringon lämmittämällä kirkon seinustalla ja keskustella päivän tapahtumista ja arkisistakin asioista.

Sunnuntai 6.6. Liturgia alkaa klo 7.00. Sen toimittaa pappismunkki Isä Kirillos. Toinen liturgia alkaa kello 10. Siihen osallistuu paljon paikallista väestöä. Siis paljon! Moni saa osallistua palvelukseen kirkon ulkopuolella. Palvelus välitetään ulos kaiuttimilla.

Isä Mikael keskustelee luostarissa vierailulla olevan kollegansa kanssa. Muun puheensorinan ja toisten kanssa jutusteluni lävitse kantautuu korviini katkelmia heidän keskustelustaan. Pysähdyn miettimään kuulemaani ja oivallan, että kirkkomme on minulle ristini kantamisen kirkko. Pyrin kantamaan ristiäni ylösnousemisen ilolla, ja kirkon tuella.

Iltapäivällä sisar Lea pitää luennon aiheesta kuolema. Luento antoi minulle seuraavia ajatuksia: Olen kristitty ja siksi uskon elämään, en kuolemaan. Kristus nousi kuolleista ja antoi meille ikuisen elämän. Siksi meillä on katoamaton sielu. 1. Mooseksen kirja kertoo ihmisen kuolevaiseksi tulemisesta (3:19)… kunnes muutut jälleen maaksi, sillä siitä sinut on otettu… ja maaksi sinun on jälleen muututtava. Vanha testamentti kertoo katoavaisuudesta ja Uusi Testamentti Kristuksen ylösnousemisen jälkeisestä katoamattomuudesta. Ristiriitaistako, ei suinkaan. Kristuksen kuolleista nousemisen jälkeenkin meidän kristittyjen ruumiit muuttuvat maaksi, mutta sielu jatkaa olemassaoloaan katoamattomuudessa. Minulle aukesi pääsiäisen sanoma aiempaa konkreettisemmin. Lohdutonta, valheellista ja näennäisiloista on elämä kuoleman varjossa ilman Kristusta. Ihminen kuolee. Hänen ruumiinsa hajoaa ja henki häviää. Jäljelle jää maailmalle katoava tavara. Ihmissuhteet päättyvät. On tyhjyys ja jäljelle jäävien aikanaan kuivuvat kyyneleet. Kuten Saarnaajan kirjassa kerrotaan ”Kaikki ihmisen vaivannäkö menee samaan kitaan, eikä se kita koskaan täyty. … Turhuuksien turhuutta, kaikki on turhuutta”. Tuollaista oli elämä ennen Kristusta ja elämä tänään ilman Kristusta. Ei ole ihme että kirkkoon välinpitämättömästi suhtautuva tai Jumalan kieltävä elämä on tehty monella tavoin valheellisen siedettäväksi.

Ruokailun jälkeen käyn hyvästelemässä Dagmarin. Hän kiittää ja sanoo että tulomatkalla käymiemme keskustelujen innoittamana hän esittää että kotikirkossaan Saksassa alettaisi toimittaa Jeesuksen rukouspalveluksia. Näin hyvät asiat poikivat lisää hyviä asioita.

Illalla Isä Johannes toimittaa rukoushetken. Saamme kunnioittaa Pyhittäjä Siluan Athosvuorelaisen reliikkiä. Hän pitää meille kiitospuheen. Tiistaiseuran pj. pitää vastauspuheen jossa hän kiittää Isä Johannesta huolenpidostamme ja luostaria kaikesta saamastamme hengellisestä ja maallisesta annista. Isä Johannes lukee rukouksen matkalle lähtijöille, sekä siunaa meidät jokaisen erikseen. Jokainen saa luostarilta muistoksi sisarien laatiman kokoelman tyylikkäitä ikonikortteja.

On aika vetäytyä nukkumaan.

Maanantai 7.6. Herätys klo 3.30. Meille on katettu varhaisaamiainen pieneen trapesaan. Hienoa pyhissäolijoista huolehtimista tämäkin. Lähtiessämme kiitän paikalla olevaa sisar Helenaa ja ilmaisen iloni ja tyytyväisyyteni luostarissa olostani. Tähän kiitokseen yhtyy varmasti jokainen kanssarukoilijani. Sanon että tulemme eri maista, puhumme eri kieliä, meillä on palveluksissa toinen toisistamme hieman poikkeavia tapoja, mutta yhteistä meillä on Kristus ja ortodoksinen kirkko ja usko. Hyvästeltyämme hän kutsuu meidät tervetulleeksi uudelleen luostariin. Siihen vastaan että mielelläni tulen ja uskon että kanssarukoilijani ovat samaa mieltä. Nousemme linja-autoon ja lähdemme kohti lentokenttää. Sisar Helena vilkuttaa hyvästiksi.

Ja kuinka käy tuliaismansikkahillon. Tuvatarkastusta tekevä virkailija sanoo harmistunut ilme kasvoillaan että turvallisuussyistä ette voi viedä hillopurkkia lentokoneeseen ja ottaa sen pois. Myös minua harmittaa menetykseni. Pian tapauksen jälkeen harmini haihtuu hoksatessani että luostarista saamaani hengellistä mansikkahillopurkkia yksikään maallinen viranomainen ei voi takavarikoida. Sen kuljetan kotiin lentoturvallisuutta vaarantamatta, nautin sen sisällöstä ja jaan siitä muillekin.

Kunnia ja kiitos Sinulle Herra, kunnia Sinulle!

Kari Laitinen

PS. Luostarin toivomuksesta olen muuttanut luostarin paikan, historian sekä nimet. Ne ovat siis mielikuvitukseni tuotetta. Siluanin ja isänsä keskustelun olen lainannut Arkkimandriitta Sofroni Saharovin teoksesta Pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen. Teoksen on suomentanut Riikka Platonova. Valamon luostarin julkaisuja 100. (2005)