Köyhät ovat Kristuksen lähettiläitä
- Ortodoksista syvädiakoniaa
(Analogi 6/2010)
Rovasti Markus Aroma kertoo, että syvin olemuksemme Jumalan kuvana on siinä, että meidät on luotu rakkaudesta ja rakkautta varten, koska Jumala on rakkaus. Tähän perustuu myös ortodoksisen kirkon diakonia.
Monessa asiassa ortodoksisen ja katolisen kirkon diakonia on hyvin samanlaista, koska se kasvaa Uuden testamentin ja Kristuksen antaman todistuksen perustalta ja myös kirkkoisien teologiasta.
Bostonin Pyhän ristin seminaarin professori Emmanuel Clapsis määrittelee ortodoksisen kirkon diakonian syvintä olemusta lähes sakramentaalisesti sanoessaan, että meidän yhteytemme Jumalan kanssa toteutuu ennen kaikkea Jumalan sanan julistamisen ja kuulemisen kautta, pyhän eukaristian viettämisen kautta ja köyhistä ja puutteenalaisista huolehtimisen kautta. Nämä kolme jumalayhteyden sakramentaalista toteutumistapaa riippuvat toisistaan. Niitä ei voi erottaa toisistaan ilman, että kristillisen kirkon identiteetti ja eetos samalla hukkuisi ja vääristyisi. Siten diakonia on koko kirkon olemuksen ilmentämistä arjen keskellä.
Jeesuksen opetus
Uudessa testamentissa Kristuksen antama opetus on kaiken perusta. Kristuksesta voisi käyttää myös nimitystä Kristus Palvelija (kreikaksi diakonos). Kristus ei korostanut jumalallista alkuaan ja luontoaan, vaan sanoi, että minä olen itse Poika, minä olen palvelija, minä en ole tullut palveltavaksi vaan palvelemaan. Hän on kirkon diakoni syvimmällä mahdollisella tavalla, ja hän antaa siitä meille myös esimerkin. Pappeudessa on kyse aina Kristuksen palveluvirasta. Diakonit, papit ja piispat ovat palvelemassa, se on heidän tehtävänsä ja syvin kutsumuksensa.
Jeesus sanoo evankeliumissa, että se, joka tahtoo olla suurin, olkoon kaikkien palvelija. Meidän joukossamme ei pidä olla sellaista, joka tahtoo herrana hallita, vaan se, joka tahtoo olla suurin, olkoon kaikkien palvelija. Herramme puhuu tässä rakkauden primaatista, ja se on ainoa valta-asema, mikä meillä on. Jos me emme onnistu rakkauden primaatissa, turhaa on puheemme.
Kirkko on sairaala
Laupias Samarialainen on ehkä parhaimpia Kristuksen opetuksia oikeasta, toimivasta diakoniasta. Samarialainen saa apua haavoihinsa, ja häntä hoidetaan myös muulla tavoin majatalossa. Kirkkoisät jo varhain samaistivat majatalon ja kirkon ja sairaalan, jossa meidät hoidetaan terveeksi, jopa synnin sairaudesta. Idässä on hyvin voimakkaasti ollut terapeuttinen lähestymistapa syntiin. Synti nähdään meissä sairautena, se ei kuulu alkuaan meidän olemukseemme, joka on Jumalan kuva, vaan se on sairaus, joka meissä on.
Kristus on todella sielun ja ruumiin lääkäri, joka parantaa meidät. Parantuminen ilmenee siinä, että me pyrimme rakastamaan jokaista niin kuin Jumala rakastaa, pitämään kaikesta huolta niin kuin Jumala pitää huolta. Se on eräs tärkeimpiä sielun ja sydämen terveyden merkkejä. Se kasvaa meidän kristillisestä ihmiskuvastamme, niin kuin luomiskertomuksesta luemme, että Jumala loi meidät kuvakseen ja kaltaisuuteensa eli kolmiyhteisen Jumalan kuvaksi. Kolmiyhteinen Jumala on meille kristillisessä perinteessä aina syvimmän rakkauden, ykseyden ja jakamisen esikuva. Kolminaisuuden elämä on yhtä jakamista, antamista ja vastaanottamista. Se on yksi rakkauden jatkuva liike, josta maailma on saanut alkunsa. Ihminen syntyi kolmiyhteisen Jumalan ikoniksi eli kuvaksi tähän maailmaan. Meidän tehtävämme on kasvaa kohti tuota Jumalan kaltaisuutta ja kasvaa ennen kaikkea rakkaudessa, koska Jumala on rakkaus.
Rakkaus on nimeni
Diakoniatyö saa yksilötasolla voimaa ihmisen syvimmästä olemuksesta Jumalan kuvana. Kun me ymmärrämme syvällä tavalla identiteettimme kristittyinä, niin jo siitä se kasvaa. Syvin identiteettimme Jumalan kuvana on siinä, että meidät on luotu rakkaudesta ja rakkautta varten, koska Jumala on rakkaus. Tästä Thomas Merton kirjoittaa: ”Rakkaus on minun olemukseni, se on minun todellinen identiteettini, rakkaus on minun nimeni.” Paremmin ei voi kuvata kristillistä ihmiskäsitystä.
Laupias Samarialainen antaa parhaimman esimerkin diakoniasta: se merkitsee toisen ihmisen tilanteen huomaamista ja tiedostamista. Nykyihmiselle on vaikeaa tiedostaa toisten tilannetta, ja jos emme siihen kykene, emme pysty auttamaankaan. Kertomuksessa papit ja leeviläiset eivät tiedostaneet apua tarvitsevan miehen tilannetta, vaan menivät ohitse. Laupias Samarialainen, sekakansaan kuulunut ja halveksittu, tiedosti pahoinpidellyn tilanteen, armahti häntä ja tunsi myötätuntoa häntä kohtaan. Samarialainen halusi auttaa. Tässä on raamatullisen diakonian parhaimpia esimerkkejä.
Kolmas diakoniaa kuvaava Kristuksen kertomus on kuvaus viimeisestä tuomiosta: ”Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni. Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” (Matt. 25:34–40) Tätä kreikkalaiset kirkkoisät voimakkaasti siteeraavat, ja heidän näkemyksensä diakoniasta kasvaa tämän kertomuksen pohjalta.
Kertomuksessa Kristus samastuu köyhien, sairaiden ja puutteenalaisten kanssa. Tässä tulee esiin sakramentaalinen köyhistä ja puutteenalaisista huolehtiminen: Kristus tulee heidän persoonassaan luoksemme. Eukaristisen uhrin ja lähimmäisen auttamisen välillä ei ole eroa, sama Kristus on läsnä eukaristiassa kuin puutteenalaisen köyhän ihmisen persoonassa. Siksi liturgiaa täytyy jatkaa liturgian jälkeen arjen elämässä, kaikkialla, missä on mahdollista palvella Kristusta lähimmäisessä.
Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä Johannes Teologi samaistaa toimivan rakkauden ja Jumalan tuntemisen. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta sitä on äärimmäisen vaikea toteuttaa. Samoin apostoli Jaakob, Herran veli ja Jerusalemin ensimmäinen piispa, puhuu kirjeessään rakkauden kautta vaikuttavasta uskosta ja että usko ilman tekoja on kuollut. Luterilaisessa Suomessa tätä ajatusta on haluttu väheksyä, vaikka Jaakobin näkemys edustaa aidosti varhaisen kirkon perintöä.
Kreikkalaisia kirkkoisiä
Diakonit valittiin Apostolien teoissa auttamaan pöytäpalvelussa ja lähimmäisistä huolehtimisen tehtävässä. Kreikkalaisista kirkkoisistä esimerkiksi Basileios Suuri korostaa auttamisessa nopeaa toimintaa, sillä meidän pitää auttaa heti, kun näemme jonkun ihmisen hädässä. Basileios kysyykin, mikä estää sinua auttamasta? ”Nälkäiset kuolevat edessäsi, alaston jäätyy kylmyydessä, velkojat tarrautuvat kiinni, mutta sinä vain panet pois oman almusi seuraavaksi päiväksi.” Sinä et todellakaan auta sitä, joka tarvitsisi apuasi. Basileios on tässä hyvin selväsanainen, kun hän näkee, että emme tarvitse niin monia asioita elääksemme: ”Jokainen vaatekerta kaapissamme on köyhiltä varastettu.” Jos olisimme valmiit jakamaan kaiken, minkä voimme, niin hyvin harvan ihmisen tarvitsisi kärsiä puutetta.
Gregorios Nyssalainen
Pyhä Gregorios Nyssalainen korostaa, että meidän tulisi oppia tuntemaan köyhien ihmisten todellinen identiteetti, niin että näkisimme Kristuksen näissä köyhissä lähimmäisissämme. Meidän tulisi myös tunnustaa heidän erityinen arvonsa ja tehtävänsä. He ovat Kristuksen lähettiläitä. Samalla tavoin kuin Kristus kysyi rannalla Pietarilta, rakastatko sinä minua, hän kysyy samaa meiltä köyhistä ja sairaista ja apua tarvitsevista, rakastatko sinä minua heidän suhteensa? Gregorios kehottaa arvioimaan, mikä on näiden köyhien lähimmäisten arvo, sillä he kantavat omassa olemuksessaan Vapahtajamme persoonaa: ”Nämä ihmiset ovat meidän etsimämme hyvien asioiden aarreaitta, he ovat taivaan valtakunnan portinvartijoita. He avaavat portit armollisilta, mutta sulkevat ne armottomilta. He ovat meidän vahvimpia syyttäjiämme, mutta myös meidän parhaimpia puolustajiamme Jumalan edessä.”
Johannes Krysostomos
Konstantinopolin arkkipiispa Johannes Krysostomos eli 300–400-luvuilla metropolissaan kaikenlaisen eriarvoisuuden keskellä. Silloinkin oli suuri kuilu rikkaiden ja köyhien välillä. Krysostomos piikitteli aina rikkaita puheissaan ja sai heidän vihansa osakseen. Hän sanoi, ettei voi olla rikas muutoin kuin pitämällä toisia köyhinä, sillä rikkaus perustuu aina epäoikeudemukaisuuteen. Rikkautta on käytettävä lähimmäisten hyväksi. Se on Jumalan antama lahja, ja meidän tulee jakaa sitä lähimmäistemme kanssa, koska se on rikkauden ainoa oikeutus.
Krysostomos samaistaa Kristuksen köyhiin: ”Te syötte liian paljon, Kristus ei saa syödäkseen edes sitä, mitä hän tarvitsisi. Te syötte erilaisia kakkuja, hän ei saa edes pientä palaa leipää.” Samoin hän moittii ortodoksisten kirkkojen loistokkuutta. Niinpä hän teki omassa piispantalossaan suuri muutoksia. Hänen edeltäjänsä olivat keränneet aarteita, mutta hän myi kaikki ja käytti varat sairaalan ja orpokotien perustamiseen. Hänen mielestään kirkko ei ole mikään kulta- tai hopeasepän paja: ”Te teette kyllä kultaisia kalkkeja, mutta ette pysty antamaan edes lasillista kylmää vettä Kristukselle. Te teette silkkisiä vaatteita, mutta Kristus paleltuu kirkon ulkopuolelle. Te teette vain koristuksia, mutta Kristus menehtyy.” Hänen moitteensa olivat hyvin aiheellisia ja aina ajankohtaisia. Suunta on nykyäänkin sama, sillä mielellään me koristelemme kirkkoja, mutta Kristus-parka jää kirkon ulkopuolella ilman hoitoa.
Krysostomos korostaa eukaristisen Kristuksen ja köyhän Kristuksen välistä yhteyttä. Hänen mukaansa köyhät ovat Jumalan temppeleitä, heidät on lähetetty meidän pelastustamme varten. Hän samaistaa alttarin ja Kristuksen ruumiin köyhiin korostaen sitä, ettei ole lainkaan eri asia, minkä me kirkossa otamme vastaan ehtoollisessa ja mitä me kohtaamme apua tarvitsevan köyhän persoonassa. Eukaristia jatkuu maailman keskellä tuon köyhän persoonassa. Me voimme löytää alttaripöydän kaikkialta laaksoista ja toreilta, ja me voimme kantaa pyhää uhria niillä kaikkina aikoina: ”Me voimme kutsua Pyhää Henkeä näiden lahjojen ylle, ei sanoin vaan rakkauden teoin.”
Kirkon kokonaisuhri
Diakonia asettuu oikein kohdalleen ymmärtäessämme, että Jumalan sanan julistaminen, pyhän eukaristian viettäminen sekä köyhistä ja kurjista huolehtiminen muodostavat yhden kokonaisuuden ja Jumalalle mieleisen uhrin. Se on kirkon kokonaisuhri. Siksi diakonia kasvaa kirkon olemuksesta ja ytimestä ja ilmaisee sitä. Kirkkoa ei voi ajatella ilman diakoniaa.
Ortodoksinen liturgia alkaa lyhyellä toteamuksella: ”On aika antaa Herran toimia.” Liturgiassa ja pyhässä messussa me avaudumme Jumalan toiminnalle. Jumala ravitsee meitä sanallaan, hän ravitsee meitä syvimmällä tavalla ehtoollisessa, jossa hän tekee meidät uudesta elämästä ja ihmisyydestä osallisiksi. Näin ravittuina ja vahvistettuina Kristus lähettää meidät liturgian lopussa matkaan: ”Menkää ja tehkää! Nyt on teidän aikanne toimia!” Liturgiaan ja messuun kuuluu aina lähettäminen: ”Te olette tulleet syvimmästä rakkaudesta, uudesta ihmisyydestä ja elämästä sekä Jumalan hyvyydestä ja kauneudesta osallisiksi. Menkää ja viekää tätä sanomaa eteenpäin!” Liturgiassa ja messussa meidän ihmisinä täytyisi löytää oman ihmisyytemme ydin, se mitä olemme Jumalan kuviksi ja kaltaisuuteen luotuina olentoina ja elää se todeksi jumalanpalveluksen jälkeen. Tule siksi, mitä olet!
Isä Markus Aroma |
Etusivu
